Näyttelijä Petri Poikolainen on kuollut 50-vuotiaana. Pieksämäellä syntyneen Poikolaisen kuolemasta kertoi Yle. Tiedon vahvisti Ylelle elokuvaohjaaja Teemu Nikki.
Poikolainen tuli tunnetuksi elokuvasta ”Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia”. Se ei ollut vain rooli, vaan käännekohta myös monelle katsojalle.
Hän sairasti aggressiivisesti edennyttä MS-tautia. Diagnoosi tuli vuonna 2009. Vuosien myötä sairaus vei liikettä ja lopulta myös näön. Silti kiinnostus maailmaan ei kadonnut.
Hän seurasi uutisia, kuunteli musiikkia ja äänikirjoja, luki Stephen Kingiä ja Ilkka Remestä. Puhui usein avaruudesta.
”Luen myös Tiede-lehteä. Erityisesti avaruus kiinnostaa, mikä on sikäli hauskaa, että enhän mä edes näe tähtiä”, Poikolainen kertoi Ilta-Sanoman haastattelussa.
Elokuvassa Poikolainen esittää Jaakkoa, miestä jonka maailma on kutistunut. Tarina ei perustu hänen omaan elämäänsä, mutta tuntuu siltä kuin perustuisi. Kaikki nähdään päähenkilön kautta. Kamera ei päästä pakoon. Katsoja joutuu samaan rajattuun tilaan.
Se tekee kokemuksesta poikkeuksellisen. Sairautta ei selitetä. Se eletään.
Poikolainen itse suhtautui mahdollisuuksiinsa pitkään varovasti.
”En uskaltanut kuvitellakaan, että unelma elokuvaroolista koskaan toteutuisi. Toivoin korkeintaan, että voisin päästä pyörätuolilla kelaamaan jonnekin taustalle”, hän kertoi Ylelle kesällä 2021.
Taustalle hän ei jäänyt.
Elokuva, jonka ohjasi Teemu Nikki, palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla yleisön myöntämällä Orrizonti Extra -palkinnolla. Suomessa Poikolainen sai Jussi-palkinnon. Vuotta myöhemmin tuli kutsu Linnan juhliin.
Mutta palkinnot eivät selitä sitä, miksi rooli jäi mieleen.
Poikolainen rikkoi jotakin hiljaista. Sen oletuksen, millainen päähenkilö saa olla. Hän ei ollut sivussa. Hän oli keskiössä. Ihminen, joka haluaa, pelkää ja uskaltaa rakastaa.
Poikolaisen oma elämä ei ollut irrallaan tästä. Hän kertoi Ilta-Sanomalle sairastaneensa lyhyessä ajassa kymmenen keuhkokuumetta. Silti äänessä oli keveyttä. Hän ehti juhlia 50-vuotispäiväänsä ja kuitata toipumisensa huumorilla.
Kaiken tämän keskellä pysyi kiinnostus johonkin hyvin kaukaiseen.
Avaruuteen. Tähtiin.
Hän ei nähnyt niitä. Mutta ajatteli niitä.
Elämä ei katoa, vaikka maailma sen ympäriltä kapenee.
