Silmäkulmavenytyksen anteeksipyyteleminen kiinalaisilta oli tietysti vähä-älyistä. Suomi ei ole ihmeemmin vainonnut homoja, romaneja ja saamelaisia. Aseveljeys natsien kanssa jatkosodassa oli oikeutettu eloonjäämiskeino. Vuoden 1918 veriteot lienevät jo kunnolla tunnustetut sekä puolin ja toisin anteeksiannetut. Siirtomaavaltojen orjalaivojen valelu suomalaisella tervalla ei ollut savutupien nokinaamojen kolonialismia. Kun valtiollinen anteeksipyytely kumminkin pysyy muodissa, mikä kelpaisi aiheeksi?
Köyhien armoton kohtelu johtui yleensä siitä, että kohtelijatkin olivat armottoman köyhiä. Vaivaistaloilta tykkänään puuttuivat sote-miljardit. Huutolaisten huutokauppaaminen halvimmalla tarjouksella oli ajan oloissa järkevä kilpailutus. Seilin saaren houruista ja spitaalisista huolehdittiin säällisesti siihen nähden, ettei 1600–1700-lukujen lääketiede heidän sairauksilleen mitään mahtanut.
Asia erikseen oli vähäväkisten rääkkääminen silkasta rääkkäämisen ilosta. Oikeusvaltio oli vielä 1900-luvulla paikoitellen hyvin hauras. Virkavallalla oli nykypäivään nähden valtaisat valtuudet. Jonkin laitoksen johtajuus tarjosi itsevaltaisen temmellyskentän psykopaateille ja sadisteille.
LÖYSIN TÄMÄN esimerkin Kimmo Lehtimäen vahvasta teoksesta Taistelijat. Kirjailija Konrad Lehtimäen ja tuomari Vilho Joutsenlahden kamppailu vääryyttä vastaan. (Warelia 2025). Lehtimäki syventyy kahden sankarinsa kautta yhteiskunnan anteeksiantamattomimpiin epäkohtiin. Tapaus vuodelta 1927 todistaa, miten olemattomat olivat yksilön vapaudet ja oikeudet tietyissä pakkotiloissa.
Hollolalainen Martta Sirén, 23, ei ollut esikuvallinen naisihminen. Hän synnytti aviottoman lapsen eikä ansainnut elantoaan. Köyhäinhoidon tuella eli Martan äitikin. Tämän mukaan Martta käyttäytyi niin hankalasti, ettei voinut asua kotona. Martta joutui Lammin työlaitokseen kera muutaman kuukauden ikäisen vauvansa.
Martta ei oppinut olemaan ihmisiksi vaan rikkoi laitossääntöjä. Hän söi luvatta kaksi annosta lasten velliä. Rikkeestä rapsahti ”vesikäärerangaistus”. Se oli rikoslaissa tuntematon mutta epävirallisesti vakiintunut sanktio.
MÄRÄT KYLMÄTKÄÄREET olivat alkujaan hoito tai rauhoittava lääke riehujien mielentilan viilentämisessä. Kun laitoksien henkilökunta huomasi, että asiakkaat kammoksuivat käärimistä, se muuntui rangaistukseksi. Vesikääreistä ei jäänyt näkyviä ruumiinvammoja eikä haavoja ja verenvuotoa lääkärin vaivoiksi. Valmistelu oli melko vaivatonta: ensin pyyhkeiden, rättien ja lumppujen virutus jääkylmässä vedessä. Mikä epäkäytännöllisempää, rangaistavat panivat täysillä hanttiin. Heidät piti sitoa makuuasentoon ennen käärintävaihetta. Toimeenpano vaati 3–4 hoituria ja vahtimestaria riippuen rimpuilijan lihaksista. Vaikutus oli kyllä kiistaton. Tiukka, jäinen koko vartalon peitto sattui vähintään saman verran kuin ruoskiminen.
Vesikäärerangaistus oli käytössä laajalti ja aiheutti pahennusta vasta ylilyönnin tähden. Martta Sirén kuoli, ilmeisesti sydänhalvaukseen. Tästä sentään joutuivat rankaisijat tutkintaan. Martan vatsalaukku oli tyhjä varmaankin nälkiinnyttämisen jäljiltä. Kävi ilmi, että kärsimyksen pitkittämiseksi kääreet oli tapana vaihtaa muutaman tunnin välein uusiin jäisempiin. Ne oli vedetty ”niin kireiksi kuin vain kolmen miehen voimin mahdollista oli”. Kysyttäessä, oliko ilkosilleen riisuminen isolla miesvoimalla oikein, laitoksen johtaja vastasi, että pakkohan niin oli menetellä kun naiset eivät vapaaehtoisesti alistuneet.
Sosiaalidemokraatit tekivät Martta Sirénin vesikääretaposta välikysymyksen eduskunnassa. Sanomalehdet kauhistelivat. Kuolemantuottamus tuli käräjille. Martta ei kuitenkaan saanut oikeutta. Työlaitoksen johtaja Uno Heljo selvisi päiväsakoilla ja pienellä korvauksella uhrin vanhemmille. Käärijät jopa välttyivät elatusavusta orvolle pikkuvauvalle, koska äitivainaa oli todistetusti ollut kyvytön häntä elättämään.
Kirjoittaja on historioitsija sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa