Pieni valkoinen kieppi on vielä aivan lämmin. Voisi luulla sen nukkuvan katukiveyksellä. Vain veri suupielessä ja keho, joka ei liiku hengityksen tahdissa, paljastaa, että kuolema on tullut.
Joku on selvästi asetellut sen siihen.
Silitän sen turkkia. Ei kehräystä enää. Poimin elottoman syliin, ja sillä hetkellä tunne pullahtaa ulos. Räjäyttävä vapina alkaa sisältä ja tyrskähtää vetenä ulos, sitä valuu silmistä ja limaa tulee nenästä kuin kipua ulisevalla lapsella.
”Se on vain kissa!” torun itseäni.
KANNAN SYLISSÄNI lemmikin autoon. Perhe näkee tuskani, mutta sen ei ole väliä. Tämä oli yhteinen lemmikki, tämä on yhteinen suru.
Kannan hellin käsin omapäisen ja rasittava naukujan viimeisen kerran kotimme terassille. Lapsia kehotan koskemaan, silittämään viimeisen kerran turkkia.
Koskeminen ja katsominen auttaa pääsemään surusta yli. Hyväksymään sen lopullisuuden, opastan.
Juuri nyt en itse näytä siltä: huudan kesäyöhön märkää ja räkäistä itkuani, aikuinen, vanha nainen.
Mielessäni toistan sitä ikiaikaista kysymystä, jota aina kuoleman hetkellä huudetaan: miksi juuri nyt?
Kuolema ei tule koskaan oikealla hetkellä. Se tulee aina pyytämättä ja yllättäen, vaikka sitä olisi edeltänyt vamma tai sairaus.
ON SUORANAINEN, että kuuro-Elli eli näin pitkään. Se oli vapaasti ulkona liikkuva perinteinen maatiaiskissa. Se valitsi minut, kun menimme valitsemaan toista pentua. Lapset halusivat valkoisen kollikissan. Tämä naaraspentu vain tunki syliini ja valitsi minut. Valkoisella, sinisilmäisellä kissalla on toisinaan geenivirhe, joka tekee kuuroksi.
Kuuleva valkoinen menetettiin jo neljä vuotta sitten, kun muutimme pohjoiseen. Silloin suru oli toisenlainen. Kissa vain katosi, emmekä koskaan saaneet tietää, mitä sille tapahtui.
Hätä kulki teiden varsia, pihan liepeitä ja kutsui kissaa päiväkausia. Jossittelu jatkui viikkoja. Tietämättömyys oli vellovaa epätietoisuutta. Helppoa ei ollut hyväksyä sitäkään.
TÄLLÄ KERTAA toinen lapsista haluaa äitinsä tavoin koskea ja suree näkyvästi. Toinen ei pysty. Hän ei halua nähdä rakkaan lemmikkinsä ja jokaöisen unikaverinsa hiljalleen kylmenevää kehoa, ei verijuovaa suupielessä. Hänen surunsa on toisenlainen: oma ja yksityinen.
Pelkään tavattomasti, että hän ei kestä. Surua pitää käsitellä! Sitä pitää mennä päin. Siitä pitää puhua! Se musertaa, jos sitä ei kohtaa ja käsittele.
Myös toinen perheen aikuisista vetäytyy. Hän on neuvoton. Miten näihin kissan perään uliseviin pitää suhtautua?
Seuraavina päivinä jokainen kaipaa omalla tavallaan. Pohdimme yhdessä sitä, että rakastamiseen, myös lemmikin, kuuluu aina myös menetyksen pelko ja luopumisen tuska.
Kun luulen, että lapsi, joka ei rohjennut kuollutta ystävää katsoa, on pahemmin hajalla kuin minä, kuulen hänen äänestään kiitollisuuden. Hän ymmärtää, että oli suoranainen ihme, että vapaasti ulkoileva kuuro kissa saatiin pitää näin pitkään.
NIIN. Ei surra kuolemaa, eikä menetystä, vaan iloitaan siitä, mitä on ollut. Lapsi tajuaa sen äitiäkin paremmin.
Toinen aikuisista hautaa kissan takapihalle ja lähettää perheryhmään ihanat kuvamuistot elävästä, veikeästä ja valkoisesta ystävästämme tekemässä autoremonttia ja leikkimässä laatikoilla.
Kuvien saatteena on yksinkertainen ”heihei Elli”.
Vielä lähtiessäsikin lemmikki opetti meitä aikuisiakin: kuolema on elämän väistämätön päätös, suru on yksilöllistä ja tärkeintä on olla kiitollinen eletyistä päivistä.
Se pätee, olipa kyse sitten ihmisestä tai eläimestä.
Kirjoittaja on kuolemaan intohimolla suhtautuva eläinrakas toimittaja.