“Kahdesta vaihtoehdosta koetan valita aina sen, joka pelottaa enemmän.”
Jouko Turkan tunnettu lause sopii otsikoksi myös hänen jälkimaineelleen. Turkkaa on vaikea muistella ilman, että joku ärtyy, puolustaa, väistää tai palaa vuosikymmenten taakse.
Hän ei jäänyt suomalaisen teatterin historiaan rauhallisena merkkihenkilönä. Hän jäi häiriönä. Voimana. Haavana. Joillekin myös vapauttajana.
Turkka kuoli Pirkkalassa 22. heinäkuuta 2016 pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli 74-vuotias. Hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 10 vuotta.
Kuoleman jälkeen ihminen usein siistitään. Reunat pyöristyvät, riidat vaimenevat ja muistosanat tekevät hankalastakin ihmisestä helpomman. Jouko Turkan kohdalla niin ei ole täysin tapahtunut.
Kenties ei pidäkään.
JOUKO TURKKA syntyi Pirkkalassa 17. huhtikuuta 1942. Sama paikkakunta jäi myös hänen elämänsä viimeiseksi paikaksi.
Hänet haudattiin kotikuntansa Pirkkalan hautausmaalle sukuhautaan vanhempiensa viereen.
Siinä on hiljainen loppukuva miehelle, jonka julkinen elämä oli kaikkea muuta kuin rauhaisa.
Turkka ehti olla ohjaaja, kirjailija, professori ja Teatterikorkeakoulun rehtori. Hän ohjasi maakuntateattereissa, Helsingin kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa ja televisiossa.
Suurelle yleisölle hänen nimensä liittyy yhä Ylen Seitsemän veljestä -sarjaan ja Kiimaisiin poliiseihin. Teatteriväelle se merkitsee paljon muutakin.
Erityisen syvän jäljen Turkka jätti Teatterikorkeakouluun. Hänen kautensa 1980-luvulla muutti näyttelijänkoulutusta rajusti.
Keho, ääni, hiki ja pelko tulivat opetuksen ytimeen. Näyttelijän piti olla kokonaan näyttämöllä, ei vain puhua vuorosanoja oikein.
Turkan oppilaat ovat myöhemmin puhuneet hänestä hyvin eri tavoin. Toisille hän antoi ammatin ytimen, jonkin sellaisen, jota ei olisi saanut varovaisesta opetuksesta. Toiset ovat kertoneet myös nöyryytyksestä, kovuudesta ja jäljistä, jotka eivät olleet taidetta vaan vahinkoa.
Juuri siinä Turkan muistaminen on vaikeaa. Hänen vaikutustaan ei voi pyyhkiä pois. Sitä ei voi myöskään pestä puhtaaksi.
Turkka itse ei tuntunut pelkäävän ristiriitaa. Tai jos pelkäsi, hän meni sitä kohti.
“Viisas näkee maitokaupassa enemmän kuin tyhmä maailmanympärimatkalla”, kuuluu toinen hänen nimiinsä liitetty lause.
Siinä on jotain olennaista hänen tavastaan katsoa maailmaa. Suuri ei ollut aina siellä, missä kulttuuriväki kumartaa. Se saattoi olla kaupan jonossa, ihmisen ruumiissa, häpeässä, nälässä, halussa ja noloudessa.
Turkan teatteri ei ollut silitettyä. Se oli levotonta, fyysistä ja usein rumaa. Se myös jäi mieleen. Pakotti katsomaan ihmistä läheltä, joskus liian läheltä.
Hänen jälkensä sattui, liikutti ja jäi. Pelottavampi vaihtoehto ei päättynyt hänen kuolemaansa. Se jäi suomalaisten muistiin.
