Edessä on kaunis loppukevään aamu. Aurinko on noussut valaisemaan maisemaa. Kesä kurkistelee jo. Iso valtatie on kuiva ja olosuhteet kaikinpuolin autoilijoille hyvät. Tie on tuttu.
Matka käy kohti etelää ja liikennettä on vähän. Kiire ei ole mihinkään. Muutama töihin kiiruhtava vain tulee harvakseltaan vastaan. Luonto on herännyt, mutta pienet sekä isot nelijalkaiset kulkijat ovat onneksi poissa liikenteen joukosta. Porotkin ovat löytäneet paremmat paikat viettää lokoisempaa aikaa.
Mieli keittää mettä ja ajatus jo etenee kohti kotia. Kiinnitän huomion, kun muutaman sadan metrin päässä isot varjot ilmestyvät vastaantulijoiden ajokaistalle. Loivassa mutkassa näkyy, että vastaan tulee kaksi täysperävaunullista rekkaa. Suomi kulkee pyörillä. Pohjoiseen on menossa tavaraa.
Sitten jotain vaaleaa häivähtää rekkojen väliin. Joku ohitti henkilö-autollaan mutkassa toisen rekoista ja jää noiden kahden jättiläisen väliin. Vai jääkö? Ei.
SITTEN MITATAAN sekunteja, vaikka aika tuntuu pysähtyvän. Vaalea auto kiihdyttää jälleen ja katoaa näkökentästä rekkojen välistä mutkassa. Lähtee jälleen ohittamaan. Ei voi uskoa? Tuleeko se suoraan keulaan. Hetkessä aivot rekisteröivät kuinka ohittava auto on samalla kaistalla. Tulossa reilua vauhtia kohti.
Hätäjarrutus. Nopea ratin liike oikealle ja keula pientaretta kohti. Huomaan vielä, että rekkakin jarruttaa, jotta ohittaja pääsee ilman nokkakolaria ohi. Jospa tuo ei osuisi?
Ei osunut. Jos olisi osunut, en todennäköisesti olisi kirjoittamassa tätä kolumni. Vaaleaa henkilöautoa ajanut ja kuolemaa kyydissään kuskannut vilahti ohi pienestä raosta, joka jäi rekan ja minun autoni väliin. Pysymme tiellä pientarekoukkauksen jälkeen. En tiedä missä mielentilassa ja kunnossa kuski oli, mutta todennäköisesti huomasi nokkakolarin olleen aivan pienestä kiinni.
Reaktio? Adrenaliini? Rekkakuskin jarrutus? Suojelusenkeli? Joku pelasti.
Puoliso vieressä sanoo, kun hätäjarrutuksessa renkaiden kärynnyt kumi vielä haisee vahvana autossa, että sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Myönnän. Sitten veti hiljaiseksi.
Loppumatka meni hyvin. Muistijälki ”lähellä piti” -tilanteesta säilyy.
VALITETTAVASTI liikenteessä vaaratilanteita tulee vastaan aivan liian usein. Suvi sumentaa vai onko piittaamattomuus pysyvää? Omalle kohdalle noita sattuu lähes jokaisella pidemmällä ajoreissulla ja tuttavat sanovat samaa. Tilastotkin kertovat karua kertomaa. Kesällä kuolema istuu aivan liian monen kulkijan kyydissä.
Vaarallinen ohitus seuraa toistaan, liittymästä tielle kiilataan täpärästi eteen tai hurjastellaan selkeässä kilpa-ajossa muusta liikenteestä piittaamatta. Liikenteessä näkyy sama ilmiö kuin muuallakin: oma kiire ja oma oikeus ajavat muiden turvallisuuden yli.
Kuolemattomuus ei kuitenkaan kulje kenenkään mukana. Ei niiden itseään parhaina kuljettajina pitävien tai erilaisten päihteiden vaikutuksessa olevien elämänlanka ole muita kestävämpi.
Kesä on kaunista aikaa. Sen soisi päättyvän mahdollisimman monella turvallisesti kotiin. Pidetään toisistamme huolta myös tiellä.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.