Pekka kuoli reilu vuosi sitten. Hän kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.
Hän oli huumorimies ja persoona isolla Peellä. Hymy herkässä. Puhuja ja kuuntelija. Asiallinen, pätevä ja monen toimen tekijä.
Pekka tuli ajatuksiini pitkästä aikaa. Jostain pulpahti mieleen. Mietin hajamielisesti, että mitähän Pekalle kuuluu ennen kuin muistin hänen olevan täältä jo poissa. Olisi ollut häneltä kysyttävää. Pekka olisi kyllä vastannut puhelimeen nopeasti ja tutulla tavalla: Mitä Tapsa?
Jos ihmisen muisti haalistuu, niin internetissä tieto säilyy. Ainakin niin kauan, kun järjestelmä on jaloillaan ja sähköä riittää. Pekan oma Instagram on edelleen olemassa. Siellä on satoja julkaisuja ja satoja seuraajia. Facebookissa on myös yli tuhat seuraajaa ja viimeisin päivitys on maaliskuulta 2025. Ei ole katoavaista sosiaalinen media.
Mielenkiinnosta aloin tarkistaa, mitä muuta bittimaailma Pekasta muistaa. Google-haussa tuli heti vastaan tutun miehen kasvot. Löytyi juttuja hänen työstään kulttuurin ja tapahtumien parissa, yhdistystoiminnasta ja monenlaisesta yhteiskunnallisesta tekemisestä. Löytyi kuolintieto, muistokirjoitus ja suru-uutisia, joissa Pekkaa muisteltiin lämmöllä ja kaivaten.
Jälkiä oli paljon. Hajallaan siellä täällä, vuosien varrelta.
Hienossa Pekalle osoitetussa muistorunossa todetaan: ”Sä lähdit liian aikaisin, siks päivä tää surullisin. Mut muistosi jää elämään, sä lähtenyt et minnekkään.”
Pitää paikkansa. Ei lähtenyt Pekka.
KYSYIN TEKOÄLYLTÄ, mitä se tietää Pekasta.
Hämmentävän paljon tuli sekunneissa. Vastaus pysäytti.
Tekoäly löysi miehen, joka oli tehnyt pitkän työuran kulttuurin ja tapahtumien parissa. Se tiesi hänen olleen tunnettu ja pidetty kotikaupungissaan. Se löysi vuosien varrelta lehtijuttuja, haastatteluja, yhdistystoimintaa, harrastuksia ja pieniä välähdyksiä yksityiselämästä. Se tiesi jopa asioita, jotka olin itse jo ehtinyt unohtaa.
Kun tekoäly yhdisteli tietoja, se pystyi rakentamaan Pekasta varsin uskottavan elämäntarinan. Kyllä siitä tekstistä Pekan löysi.
Mutta minä tunsin ihmisen, jota se ei tuntenut.
Siitä heräsi ajatus: mitä meistä itse kustakin jää bittitaivaalle – ja mitä sen toiselle puolelle?
Monesta meistä jää verkkoon uutisia, kuvia, nimiä, työpaikkoja, harrastuksia, mielipiteitä ja pieniä sattumuksia vuosikymmenten varrelta. Niistä tekoäly pystyy jo nyt kokoamaan jonkinlaisen kuvan ihmisestä.
Me olemme ensimmäisiä sukupolvia, joista voi jäädä kuoleman jälkeen näin valtava arkinen digitaalinen aineisto.
Aikaisemmasta ihmisestä saattoi jäädä muutama valokuva, kirje ja virallinen tieto. Meistä voi jäädä vuosikymmeniä kuvia, videoita, puhetta, kirjoituksia, mielipiteitä ja keskusteluja.
Ennen ihminen pelkäsi tulevansa unohdetuksi. Meidän ongelmamme saattaa olla päinvastainen. Meistä jää niin paljon, ettei lopulta olekaan selvää, mikä kaikesta siitä todella kertoo meistä.
Tekoäly löysi Pekasta paljon. Se löysi sen Pekan, joka oli jäänyt lehtiin, kuviin, hakutuloksiin ja muiden kirjoittamiin teksteihin.
Mutta ei se Pekkaa tuntenut.
Ei se tiennyt, miltä hänen naurunsa kuulosti. Ei sitä, millä äänenpainolla hän jonkin asian sanoi tai miten nopeasti keskustelu saattoi lähteä aivan toisille raiteille.
Eikä se tiennyt, miltä tuntui, kun puhelimesta kuului tuttu:
”Mitä Tapsa?”
Siinä on bittitaivaan raja. Tieto ihmisestä voi säilyä pitkään. Ihminen itse säilyy toisten ihmisten muistoissa.
Mutta mikään ei ole ikuista.
Eivät edes muistot.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.