Historioitsijana minulla ei yleensä ollut työhuonetta. Vaelsin arkistoissa ja kirjastoissa ja vaihdoin työpistettä kuin paimentolainen. Leipäni ei tullut yliopistosta vaan omasta firmasta. Pidin turhana vuokran maksamista jostakin kopista. Kotonakaan en kaivannut erillistä soppea. Elämän äänet kuten mukuloiden ja eläinten peuhaaminen ja rouvan siivoaminen vain kohensivat kirjoitusvirettäni.
Välillä kyllä jouduin kirjojen ilmestymisen kuolleissa linjoissa niin lujille, että henkisten voimavarojen valjastus vaati täyden työrauhan ja inspiroivan ympäristön. Missä sellaisen saavutan, mietin ennen kuin sanaa ”etätyö” vielä olikaan.
Muistaakseni pidin toimittajaystäväni Phineaksen kanssa palavereja hautausmaalla. Keskustelumme tuntui paljon korkeatasoisemmalta kuin kahvilassa. Toimisiko tämä yksinkin?
Otin mukaan luonnoksia, vedoksia ym. paperipinkkoja. Istuin penkille, alleviivasin, korjasin ja tein muistiinpanoja marginaaliin. Välillä kävelin hautakivien lomassa. Taakkani keveni kummasti, kun sain vertaistukea niiltä, jotka olivat elämäntyönsä jo tehneet tai tekemättä jättäneet. Joskus vainajien nimistä tai muistosanoista kumpuili ideoita kirjoitteluuni. Useimmiten anti oli epämääräistä, yhtä kaikki valoisaa ja lämmintä säteilyä.
Paperityö on hankalaa kaatosateessa tai istuviltaan paukkupakkasessa. Tämä ongelma ratkesi sanelukoneen ansiosta. Hautausmaa sopii erinomaisesti yksinpuhelemiseen ja silmät ummessa haahuiluun. Ei tarvitse varoa pyöräilijöitä eivätkä vähät vastaantulijat kummastele kuulijattomia monologeja.
Näin koin historiankirjoittajana, lehtimiehenä, luennoitsijana ja telkkarityöntekijänä. Työnantajat ja asiakkaat eivät ikinä sanoneet, että tulipa huono, kun hautausmaalla teit!
Yllättävän moni työtoveri tuli ilomielin mukaani kävelykokousta pitämään. Kokoustekniikka sujui. Hiljaisessa ja vakavassa paikassa ei rönsyillyt lörpöttely.
NYT OLEN urani ensimmäisessä hautausmaakielteisessä työpaikassa. Eduskunnan arvon mukaista ei kuulemma ole ”kalmistossa laahustaminen”. Reipas kävely ja raikas ulkoilma viittaavat muka vetelyyteen. Näin Hesari ja iltapäivälehdet tosissaan väittävät. Valiokunnan tai täysistunnon tauolla on häpeällistä poiketa puolen kilometrin päässä Hietaniemessä. ”Se nyt vaan ei oo tätäpäivää”, hokevat nykyaikaiset kollegani.
Säälin heitä. Hautausmaan halveksija jää vaille kuolleiden ihmisten elämää. Arkadianmäki on vain sieluttoman keinoelämän tyyssija.
KANSANEDUSTAJANA olen kolmessa ja puolessa vuodessa kirjoittanut ja sanellut eri hautausmailla tuhansia sivuja kirjoihin, artikkeleihin, muistioihin ja puheisiin. Hyvin monet tuotokset ovat liittyneet lainsäädäntöön yms. tehtäviin, joihin äänestäjät minut laittoivat. Toisen hautausmaamyönteisen kansanedustajan Onni Rostilan kanssa olemme päivittäin punoneet Hietaniemessä pirullisia juonia. Kai tämä jotain tehoista todistaa.
Eduskunnassa piisaa loputtomiin odottelua. Puheenvuorovarausten sija 60 tarkoittaa ehkä neljää tuntia. Missä muut edustajat aikansa viettävät? Someriippuvaisuus on yksi vitsaus. Murheellisen moni sortuu myös juopotteluun sekä jauhojengiin. Erityisesti näitä lähimmäisiäni tahtoisin kävelyttää ristien keskellä – parantavalla, elävöittävällä, pyhällä maalla.
Kirjoittaja on historioitsija sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa