Sinä iltana minun elämäni pysähtyi.
Oli lokakuun 26 päivän ilta vuonna 2021. Olin pöyhimässä tallilla Biancan ja viimeisen kesällä syntyneen varsamme Aarnen karsinan olkia yöksi, kun näin karsinan ikkunasta auton tulevan pihaan. Isä oli edellisenä päivänä ajanut traktorilla vakavan kolarin Alavieskan Someronkylällä, vain kivenheiton päässä rakkaan hirviporukkansa lahtivajasta, murtanut lonkkansa, saanut vakavan sisäisen verenvuodon ja joutunut OYSiin. Leikkaus oli vääjäämätön ja tuleva toipuminen pitkä. Leikkaus oli ajoittunut iltapäivään. Parikymmentä vuotta vuokralla olleen tallin työt ja viiden hevosen hoitotoimet olivat minun vastuullani. Tein tavallista iltatallia, pöyhein olkia ja kuulin tallin oven käyvän. Sitten ei mitään.
Hetken kuluttua outo ja hiljainen ääni kutsui nimeäni. Kurkistin ovesta. Äiti seisoi tallin käytävällä. Täysin vaiti ja katsoi minua kummasti. Oli hiljaa. Minä yritin kysyä: ”Mitä?” Äiti ei puhunut, katsoi vain.
”Mitä?” Äiti ei vastannut. Oli hiljaa. Katsoi minua.
Sitten tajusin! Tunsin, kuinka sydämeni hypähti rinnassa. Mykistyi. Putosi vatsan pohjaan asti. Totaalinen kauhu sumensi mielen, tarttui kurkkuun, kouristi sitä, repi sielun sykkyrään, käteni lennähti suulleni ja sitten pettivät jo jalatkin. Isä oli kuollut.
Minun isäni oli jättänyt meidät.
ISÄNI REIJO ALVARI HIETALA syntyi 29.12.1951 alavieskalaisten Aira ja Aarne Hietalan perheen ensimmäiseksi lapseksi. Myöhemmin hän sai neljä sisarusta, eli elämäänsä maanviljelijän perheessä ja oppi samalla syvän rakkauden tuota ammattia ja ennen kaikkea luontoa kohtaan. Saarenperän Mäntykangas oli hänelle loppuun saakka lähinnä taivasta maan päällä. Siellä hän viljeli maata, hoiti metsiä ja metsästi hankittuaan kotipaikkansa itselleen papan kuoltua jo -84 ja mummun muutettua pari vuotta myöhemmin Oulaisiin. Isä jäi eläkkeelle vain 49-vuotiaana sydänlihastulehduksen vuoksi, mutta hän oli onnellinen Mäntykankaalla. Viljeli, hoiti maata, teki työtä luonnon kanssa ja oli siinä hyvä. Kylvöt kasvoivat kuin seinä, viljapellot tuottivat satoa, heinäpaalit eivät pölisseet.
Isäni eli kaksi uraa. Ensin hän oli hitsari ja kun tahdistimen myötä se ura päättyi, hänestä tuli täysiverinen ja –päivänen maanviljelijä. Luonteeltaan isä oli hauska, ilkikurinen, pidetty, reilu ja luotettava. Ensimmäiset kymmenen vuotta elämästäni hän työskenteli Norjassa Stavangerissa hitsarina öljynporauslauttojen telakalla ja myöhemmin ympäri Suomea eri työmailla, kun lähteminen perheen luota kävi liian raskaaksi joka toinen viikko. Erityinen muisto hänestä oli se, että joka ainoa ilta, aikana ennen kännyköitä, isä soitti kotiin Norjasta toivottaakseen hyvää yötä ja kuullakseen kuulumiset, maksoi mitä maksoi. Hän muisti kaikkien syntymäpäivät ja joka ainoa hääpäivä hän toi äidille tummanpunaisia ruusuja. Sellaista juhlapäivää ei ollut, etteikö päivän aikana olisi kuulunut vakilausetta: ”Onnea nyt, kun taas vanhenet!” Hänelle oli tärkeää osoittaa välittämistä teoilla.
Työkaverina hänet muistetaan rehtinä, erittäin hyvänä hitsarina ja raittiina. Joskus telakoilla villiksikin äitynyt meno ei saanut isästä osallistujaa, vaan työkaverit muistavat hänet aina sinä henkilönä, joka otti auton alleen ja vei porukkaa illanviettoon hyväntuulisena. Lentokentiltä ei isää haettu koskaan ”siipi maassa” aikana, jolloin tarjoilut lentokoneissa oli ilmaisia. Äiti ja minä haettiin isä milloin Kokkolasta ja milloin Oulun lentokentältä ja aina isä otti auton ja ajoi sen kotiin. Työkaveri naurahtikin vastikään jutellessamme, että ”Kyllä Reijo otti tarjoilut vastaan, mutta minä ne aina sain juoda.” Isän ilkikuriseen luonteeseen sopi sekin, että mahdollisen krapulan keskellä oli hyvä kiusoitella kavereita edellisen illan tapahtumista, hän kun ne muisti hyvin.
Toinen asia mistä työkaverit isää muistavat nauraen oli ilmiömäiset unenlahjat. Kun ruokatauolla otettiin nokoset, ”nukkui Reijo jo ennen kuin pää ehti kypärään koskea”. Monesti isä minua herkkäunista kiusoittelikin, että ”jos Stavangerissakin olisi jäänyt kuuntelemaan ympäristön ääniä, ei siellä olisi koskaan voinut nukkua”.
Isä osoitti tarkkuutensa ja ahkeruutensa myös harrastuksissaan. Hän rakasti raviurheilua ja hirvenmetsästystä, toimien oman hirviporukkansa Someronkylän metsästysseuran hirvi-isäntänä 29 vuotta. Hän järjesti monet peijaiset ja piti huolen, että nekin iäkkäät maanomistajat, jotka eivät peijaisiin hirvisopalle päässeet, saivat soppa-annoksen kotiinsa. Porukkaansa hän johti reilusti, välillä tiukastikin, mutta pidettynä isäntänä. Siitä kertoo sekin, että hautajaisissa isä saatettiin perille omien hirvikaveriensa kantamana. He myös lapioivat isän haudan umpeen. Viimeisenä syksynä isä joutui jättämään pyynnin väliin, mutta oli tarkasti selvillä mitä maastossa oli tapahtunut. Isä menestyi myös hirvikoiriensa kanssa, sillä hän koulutti viisi hirvikoiraa, joista mainittava on erityisesti porukan ensimmäinen koira Sulkajärven Tauno, jolta ammuttiin sata hirveä. Tauno ja pennut Vilho, Kalma, Bertta, Reino sekä Väinö olivat isän ylpeys. Ja niiden saaliit hän muisti ulkoa, ilmiömäisen muistinsa ansiosta. Ei ollut metsäautotietä, jonka varteen ei liittynyt tarinaa ”tuollakin tipahti Taunolta kaksitoistapiikkinen uros”. Kun hirvenpyynti syksyisin alkoi, alkoi minun hirvileskeys. Isä metsästi ja minä hoidin tallin ja hevoset viikonloppuisin.
Niin, ne hevoset. Ei voinut puhua Reijosta ilman hevosia, eikä hevosista ilman Reijoa. Meillä oli aina vähintäänkin yksi ravuri. 90-luvulta lähtien useita samanaikaisesti ja vuonna 2004 vuokrasimme Similän Janilta neljän hevosen tallin, jossa isä treenasi ravureitaan loppuun saakka. Treenarina hän oli hyvä ja vuosien 2000-2017 välisenä aikana hänen treenattavansa ja pääosin omistamansa hevoset juoksivat 236:sta startistaan totosijoja 28 voittoa, 29 kakkosta ja 29 kolmossijaa tienaten radalta reilut 40 000 euroa rahaa. Menestyksekkäimmät hevoset olivat Rikstens Hampus, Pro Trombi ja viimeinen kilpahevonen Duran’s Best. Isä vannoi kunnon perustreenin nimeen ja siihen, että hevoset hoidettiin aina tiptop. Karsinaan ei menty kuraisilla jaloilla, eikä pakkasessa seisotettu ilman loimia. Ruokinnan piti olla kunnossa, eikä varusteita jätetty huoltamatta. Hevoset olivat ystäviä ja kuten koirat, ne hoidettiin aina viimeisen päälle. Iltatallin ovi suljettiin aina siistiin talliin ja hevosia kehtasi esitellä niin raveissa kuin tallilla. Illat hän katsoi raveja tototv:stä ja arvosti esimerkiksi Korven Pekkaa ja Sorosen Mattia äärimmäisen korkealle. Isällä oli paljon hevosmiehiä ystävinä ja heihin hän piti paljon yhteyttä. Ja muisti raviurheilun statistiikkaa vuosikymmentenkin takaa. Vuosikymmeniä hän toimi Kalajoen ja Ylivieskan Keskisen raviradan talkooporukassa sekä ravien lähdönjärjestäjänä ilmaiseksi.
Isä piti paljon musiikista ja sekä autossa, että tallilla soi aina Radio Pooki. Itse hän ei laulanut tai soittanut, mutta musiikki soi aina. Erityisesti Arja Korisevasta isä piti paljon ja Akustiikan joulukonsertissa eturivin yleisöään kesken shown kättelemään saapunut Koriseva sai isän miltei ujon näköiseen hymyyn.
Isä petkutti kuolemaa parisenkin kertaa. Vuoden 2001 tapahtunut sydänpysähdys sai hänelle vielä parikymmentä vuotta lisäaikaa tahdistimen avulla, sairastamastaan levinneestä imusolmukesyövästä hän parani sitkeän luonteensa myötä, mutta lopulta anestesialääkärin virhearvio nukuttaa hänet sisäisestä verenvuodosta ja heikosta sydämestä huolimatta koitui isäni kohtaloksi. Hän olisi täyttänyt joulukuussa 70 vuotta ja haaveili itselleen poikkeuksellisesti järjestävänsä juhlat Someronkylän Lumikurussa. Isäni kuoli nukutukseen ennen leikkaustaan, itse asiassa ennen kuin edes lonkan röntgenkuvia ehdittiin avata. Sisäinen verenvuoto ja verenhukka, jota vain puoliksi toimiva sydän ei jaksanut pitää yllä, vei isäni. Elvytyksellä sydän saatiin aina käyntiin, mutta verenpaineita ei pidettyä yllä. Tämä kierre puhallettiin lopulta poikki ja isäni lähti rajan toiselle puolen nukkuen kemiallisesta ikiuneen.
Isäni Reijo Alvari Hietala muistetaan myös lentävistä lausahduksistaan, joita olivat muun muassa: ”mitä se keli haittaa, sehän on auton ulkopuolella”, ”totta kai minä vastaan puhelimeen, sehän on minulle ilmaista” ja ”kyllä se Herra rankaisee”. Aikoinaan näitä lauseita protestoineena olen huomannut käyttäväni niitä nyt itsekin.
Isä opetti minulle tarkkuutta, ahkeruutta, ihmisten arvostamista sekä reiluutta. Menestys ei koskaan tule ilmaiseksi, eikä onneen ole oikotietä. Vaikka lakaisee vain lattian, tulee se tehdä viimeisen päälle ja työtä kunnioittaen. Se missä oikaisee, tulee vastaan ennen pitkää.
Minulla oli hieno isä. Ikävästä huolimatta mitään ei jäänyt sanomatta, eikä mikään jäänyt tekemättä hänen eteensä, mutta paljon olisi vielä ollut opittavaa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta sain kuitenkin elää hänen lähellään. Jos vuonna 2001 olisi käynyt toisin, olisi niin paljon jäänyt oppimatta ja kokematta. Ja siitä kaikesta olen aivan valtavan kiitollinen!
Johanna Hietala
Kirjoittaja on Reijon tytär
