David Bowie kuoli 10. tammikuuta 2016 New Yorkissa. Maksasyöpä oli edennyt pitkälle, mutta sairaudesta ei kerrottu julkisuuteen.
Kun uutinen tuli, se tuntui monista epätodelliselta. Bowie oli julkaissut vain kaksi päivää aiemmin uuden albumin, Blackstarin. Se ei kuulostanut jäähyväislevyltä. Se kuulosti joltain vielä keskeneräiseltä. Hän oli 69-vuotias. Hänen kuolemastaan on kulunut kymmenen vuotta.
David Robert Jones syntyi 8. tammikuuta 1947 Lontoossa sodanjälkeiseen Englantiin, jossa tulevaisuus oli harmaa ja rajattu. Bowie ei koskaan oikein hyväksynyt rajoja. Hän vaihtoi nimeä, ulkonäköä ja ääntä, koska saattoi. Ja koska hänen oli pakko. Yksi identiteetti ei riittänyt.
ZIGGY STARDUST ei ollut vain glamrock-hahmo. Se oli julistus. 1970-luvun alussa Bowie ilmestyi lavalle olentona, joka ei kuulunut mihinkään sukupuoleen, mihinkään aikaan, mihinkään turvalliseen lokeroon. Monille se oli ensimmäinen kerta, kun populaarimusiikki sanoi ääneen: sinussa ei ole mitään vikaa.
Mutta Bowie ei jäänyt Ziggyyn. Hän tappoi hahmonsa itse lavalla ja jatkoi eteenpäin. Se oli toistuva kaava.
Kun yleisö oppi tunnistamaan hänet, Bowie vaihtoi suuntaa. Soul, funk, elektroninen kokeilu, synkät balladit. Berlin-trilogia syntyi kaupungissa, joka oli konkreettisesti halki revitty. Low, “Heroes” ja Lodger eivät tarjonneet helppoja koukkuja, vaan tunnelmaa, säröä ja hiljaisuutta. “Heroes” kertoo sankaruudesta, joka kestää vain hetken. Ehkä siksi se tuntuu yhä totta.
BOWIE ESIINTYI elokuvissa, mutta hän ei koskaan ollut perinteinen näyttelijä. The Man Who Fell to Earth ja Labyrinth toimivat, koska Bowie ei näytellyt ketään muuta kuin itseään eri kulmasta. Hän oli aina hieman etäällä, tarkkaileva, kuin vieras omassa tarinassaan.
Viimeisinä vuosinaan Bowie katosi näkyvistä. Hän ei antanut haastatteluja eikä selittänyt itseään. Blackstar ilmestyi hänen syntymäpäivänään. Kaksi päivää myöhemmin hän oli kuollut. Vasta silloin moni ymmärsi, mitä oli kuullut. Levy ei ollut paluu. Se oli lähtö.
”Look up here, I’m in heaven.”
Lazarus-kappaleen sanat eivät olleet runollinen ele. Ne olivat suora katse kohti loppua. Bowie ei romantisoinut kuolemaa, mutta ei myöskään väistänyt sitä. Hän teki siitä osan taidettaan, kuten kaikesta muustakin.
David Bowien perintö ei ole vain musiikissa. Se on tavassa ajatella identiteettiä, rohkeutta muuttua ja haluttomuutta jäädä paikalleen. Hän osoitti, että taiteilija voi vanheta ilman nostalgian kahleita. Ja että kuolemakin voi olla viimeinen, harkittu teko.
Bowie kuoli, mutta ei kadonnut. Hänen äänensä ei lohduta. Se kysyy. Ja ehkä juuri siksi se jää soimaan.
