Perinteisesti heinäkuun 6. päivänä Suomen lippu nousee runolle ja suvelle. Päivä on Eino Leinon syntymäpäivä, mutta vuonna 2026 siihen liittyy myös toinen muistamisen taso. Runoilijan kuolemasta tuli tammikuussa kuluneeksi sata vuotta.
Leino syntyi Paltamon Paltaniemellä vuonna 1878. Kasteessa hän sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm. Suomalaiset muistavat hänet Eino Leinona, runoilijana, jonka sanat ovat jääneet lauluihin, koulukirjoihin, juhlapuheisiin ja hautajaisiin.
Leinon teksteihin palataan edelleen myös silloin, kun omat sanat eivät riitä. Niistä etsitään lohtua, valoa, kaipausta ja joskus ihan vain sitä, miltä Suomen kesä tuntuu, kun se on kauneimmillaan ja jo vähän katoamassa.
“Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu.”
Nocturne on Leinon tunnetuimpia runoja. Siinä ei ole suuria eleitä. Ei julistusta, ei selittämistä. On kesäyö, hiljaisuus, kaskisavu ja hämäräinen tie. Runo on lyhyt, mutta siihen mahtuu paljon. Kesä on siinä kaunis, mutta ei pysyvä.
Leino oli runoilija, kirjailija, lehtimies, kriitikko ja suomentaja. Hän teki valtavasti töitä ja kulutti samalla itseään. Hänessä oli kansallisen runoilijan voimaa, mutta mikään siisti patsashahmo hän ei ollut. Elämä oli levotonta. Välillä hän oli juhlittu, välillä varaton. Ystäviä oli paljon, samoin riitoja, pettymyksiä ja sairautta.
Työ jatkui silti. Leino suomensi muun muassa Danten Jumalaisen näytelmän ja näytti, mihin suomen kieli taipuu. Hänen runoissaan kansanrunouden vanha sointi kohtasi eurooppalaisia vaikutteita. Lopputulos oli silti oma.
Leinon kieli teki suomalaisesta mielenmaisemasta tunnistettavan, osin ehkä meille itsellemmekin.
EINO LEINO kuoli 10. tammikuuta 1926 Nuppulinnan Riitahuhdassa, nykyisen Tuusulan alueella. Hän oli 47-vuotias.
Runoilija haudattiin Helsinkiin valtion kustannuksella. Hietaniemen hautausmaalla hänen nimensä on yhä niiden joukossa, joiden äärelle kuljetaan muistamaan enemmän kuin vain yhtä ihmistä.
Sata vuotta kuoleman jälkeen Leino on edelleen lähellä suomalaista arkea. Hänen runonsa palaavat esiin kouluissa, lauluissa, kesäjuhlissa ja kuoleman äärellä. Niitä luetaan, koska niissä on jotakin tuttua. Ja koska parempia sanoja ei aina löydy.
Leino elää myös siellä, missä kirjallisuushistoriaa ei yleensä ajatella: lehtien kuolinilmoituksissa. Hänen säkeitään valitaan yhä muistoteksteihin, koska ne sanovat surusta jotakin sellaista, mitä omaiset eivät aina itse saa sanotuksi. Tuttua. Ei liikaa. Ei liian vähän.
“Ei se iäks sammu, ken elämästä lähti.”
Liehuva Suomen lippu sopii Eino Leinon päivään. Se muistuttaa runoilijasta, jonka elämä jäi lyhyeksi, mutta jonka sanat jäivät käyttöön.
