Laulaja ja lauluntekijä Joel Hallikainen on kulkenut pitkän matkan musiikin, uskon ja elämän peruskysymysten äärellä. Hän aloitti uransa rock-yhtye Korroosiossa, siirtyi lastenlauluihin ja teki myöhemmin läpimurtonsa iskelmälaulajana 1990-luvun alussa.
Hänen hittinsä, kuten Kuurankukka, ja useat platinalevyt vakiinnuttivat hänen asemansa suomalaisen viihteen keskeisenä hahmona. Myöhemmin hän on laajentanut repertuaariaan gospel- ja hengellisiin konsertteihin, esiintyen niin tanssilavoilla kuin vanhainkodeissa.
Hallikaisen ajattelussa kuolema on jatkumoa elämälle: kiitollisuutta, rauhaa ja rakkautta. Kun Ikuisuusmedia pyysi häntä vastaamaan ”Kymmeneen kysymykseen kuolemasta”, hän pysähtyi pohtimaan elämän rajallisuutta, hengellistä yhteyttä ja sitä, miten rakkaus kantaa yli ajan ja rajojen. Hänen laulunsa ja sanomansa heijastavat tätä etsintää. Arkista pohdintaa, joka koskettaa ihmistä yhtä aikaa rehellisesti ja levollisesti.
Hän puhuu kuolemasta paluuna lähteelle, jonka varassa hän on kulkenut koko elämänsä.
1) Mitä ajattelet kuolemasta?
Ajattelen kuolemasta niin, että kuolema on hetki, jolloin palaamme sinne, mistä tulimme. Elämäksi kutsumamme on tapahtuma, jonka käänteet mekin pian unohdamme – kuten olemme jo unohtaneet sen, mistä olemme tänne tulleet. En pelkää kuolemaa, mutta en toivo sitä juuri tänään. Kuolema tulee olemaan mielenkiintoinen, mutta tuntuu, että minulla on vielä laulu laulamatta ja sana sanomatta. Kuolema on ajatus, jota katson vajailla kyvyilläni ymmärtämättä, mitä ovat ikuisuus ja ääretön – ne, joista olemme tulleet tähän elämäksi kutsumaamme.
Kaikki tietävät, mitä kuolema on, vaikka kukaan ei tiedä, mitä kuolema on. Rakkauden kanssa on samoin. Kaikki tietävät, mitä rakkaus on, vaikka kukaan ei tiedä, mitä rakkaus on. Ne ovat samasta lähteestä, samasta elämän laulusta, josta kaikki kumpuaa.
Lasteni syntymän hetkissä en ole voinut estää kyynelten tuloa. Läheisen kuoleman hetkessä en ole voinut estää kyynelten tuloa. Ne ovat samasta ikuisuuden lähteestä, josta tulimme ja jonne palaamme.
Kuten meille on kerrottu: elämä on ihmisten valo, elämä joka erottaa meidät kuolemasta. Ajatellessani kuolemaa löydän rakkauden, joka antaa elämälle merkityksen.
Näitä nyt tässä ajatellessani olen laulujeni synnyn ja elämäni tarkoituksen juuressa, siellä missä Jumala on rakkaus ja rakkaus on kaikki. Tieteen salaisuus on matematiikka – ihmisen salaisuus on rakkaus.
2) Miten ajattelusi kuolemasta on muuttunut ajan myötä?
Lapsena eräät uskonnolliset tahot pelottelivat kadotuksella ja kuolemalla. Se tuntui oudolta ja vieraalta lapsen mielessä ja maailmassa. En pelännyt kadotusta silloin, enkä pelkää sitä nyt. En usko kadotukseen. Uskon unohdukseen. Konkreettisen, silmin nähtävän kuoleman näin ensimmäistä kertaa vasta neljävitosena, isoisäni kuollessa. Hän oli levollinen ja kaunis. Rauhallinen ja tyyni. Siinä olivat enää vain kuoret – henki oli poissa. Ajatukseni kuolemasta eivät oikeastaan ole muuttuneet lapsuudesta. Ehkä osaan nyt vain sanoittaa sen, minkä lapsena vaistosin.
3) Uskotko, että tietoisuus kuolemasta muokkaa ihmisen elämää enemmän kuin ymmärrämme?
Tietoisuus kuolemasta – mitä sillä tarkoitetaan? Onko se konkreettinen kokemuksemme kuolemasta vai ajatus siitä, että perimme sen, mihin uskomme? Emme tiedä vielä, sillä emme ole kuolleet. Tietoisuus siitä, että tulemme varmasti kokemaan kuoleman, ohjaa ainakin minun ajatuksiani pohtimaan rajan takana olevaa.
4) Mitä tapahtuu mielestäsi kuoleman jälkeen?
Lyhyesti: kuoleman jälkeen palaamme sinne, mistä tulimme – elämämme Antajan luo. Se tulee arvatenkin olemaan mielenkiintoista.
5) Miltä kuolema näyttää, jos sitä katsoo avaruuden perspektiivistä?
Ihmisen mieli ei kykene ymmärtämään ääretöntä ikuisuutta. Avaruuden näkökulmasta oma aurinkomme on vain yksi miljardeista tähdistä Linnunradalla. Lähimmässä meitä olevan Andromedan galaksissa aurinkoja on vieläkin enemmän. Galakseja taas on universumissa miljardeja, ja niissä jokaisessa biljoonia tähtiä. Jo tämän tiedon vastaanottaminen on ihmismielen äärirajoilla. Mieltäni kiehtoo ajatus: universumi on täynnä elämää – mutta miksi se on hiljaa?
6) Ajatteletko, että maailmankaikkeudessa on jotain pysyvää, vai onko kaikki lopulta katoavaista?
Mikään ei katoa. Kaikki on. Liike ja muutos ovat ikuisia. Kaikki oleva planeetallamme on hierottu universumin pölystä. Alkuaineita on 118 (näin olen lukenut). Ajattelen, että listalta puuttuu tärkein, 119:s alkuaineiden alkuaine – rakkaus. Ilman rakkautta meillä olisi vain kivinen pölymme ja valon taajuudet tyhjyydessä. Rakkaus on alkuaineiden alkuaine.
Olen muiden tavoin etsinyt elämääni tarkoitusta ja selitystä. Ilman rakkautta minulla ei olisi elämää. En näkisi sitä läheisissäni. En eläisi ilman rakkautta. Rakkaus on ihmisessä, vaikka se ei ole ihmisestä. Tällä matkalla olen ajatellut, että rakkaus on lähteestä, jota kutsutaan korkeammaksi voimaksi. Minä kutsun Häntä Jumalaksi. Olematta uskonnollinen olen löytänyt elämääni pysyvän tarkoituksen: ainoa pysyvä on rakkaus.
Tämän oivalluksen myötä olen jatkanut polkuani rakkauden lähteille. Olen tehnyt siitä lukuisia lauluja ja runoja ja puhunut siitä konserteissani. Rakkaus on ainoa pysyvä.
7) Jos saisit lähettää itsellesi vielä viestin kuolinvuoteelle, mitä haluaisit sanoa?
Elit hyvän ja värikkään elämän. On aika kiittää siitä. Saat nyt palata Hänen luo, joka antoi sinulle elämän lahjan. Ole kiitollinen kaikesta saamastasi. Sinäkin olet ollut Jumalan kokemus elämästä – kokemus, joka olisi jäänyt vajaaksi ilman sinua. Iloitse ja kiitä. Kaikki on hyvin. Ilon ja kiitoksen juhla on kohdallasi alkamassa.
8) Onko sinulla ajatus siitä, millaista kuolemaa toivoisit itsellesi – ja miten se heijastaa tapaasi suhtautua elämään?
On luonnollista toivoa mahdollisimman vähän kipua kuoleman lähestyessä. Toivon, että olen saanut lasteni ja puolisoni kanssa puhuttua ja sovittua kaikki asiamme ja ristiriitamme. Toivon kuoleman hetken olevan sovun, rauhan ja tyyneyden hetki. Toivon sen olevan kaunis niille, jotka jäävät jälkeeni. Toivon, että henkeni soi ja kuuluu niissä viidessä sadassa laulussa, jotka jätin jälkeeni rakkauden etsintäni varrelta, tähän varjojen maahan.
9) Miten haluat tulla haudatuksi?
Toivon – en itseni vaan perheeni vuoksi – että heillä on joku konkreettinen paikka, jonne tulla ja jossa olla. Kivi, jossa olisi jokin laulujeni tekstin lainaus. Ei mitään ihmeellistä, mutta paikka niille, joiden kanssa elämäni jaoin ja koin.
10) Mitä luulet ihmisten sinusta muistavan 100 vuotta kuolemasi jälkeen?
Sadan vuoden päästä meitä ei muista kukaan. Olen saanut Jumalalta – kutsun Häntä sillä nimellä – laulun ja sanan lahjan. Olen melko varma, että jälkeeni tulevat etsivät samalla tavalla rakkautta, sillä se on syvin tarpeemme: tulla nähdyksi ja kuulua jollekin. Vain rakkaus täyttää tämän syvimmän kaipuun.
Jälkeeni tuleva saattaa löytää lauluni hetkinä, jolloin lauluni kerran löysivät minut. Ei siis mitään uutta auringon alla. Kaikki alkaa alusta, päättyäkseen tapahtumaan, jota kutsumme kuolemaksi. Olen palannut tämän haastattelun ensimmäiseen kysymykseen: kuolemaa ei oikeastaan ole. On yksi elämä, jonka ympärille kaikki näkyvä on kietoutunut.
Vaikka koen olevani yksilö, yksi ainoa minä, olen todellisuudessa kaikkeuden pölystä kasaan hierottu, unohdukseen haihtuva valonvälähdys. Henki, joka on asettunut kuoreeni, jatkaa matkaansa vailla rajoja. Olen ikuisuuteen kylvetty siemen. Toivon, että joku joskus jossain löytää laulustani sen saman siemenen, jonka minä löysin rakkautta etsiessäni.
Elämä on lahja, jota ei ole ilman rakkautta. Tein tästä laulun – Rakkaus on kaikki. Se saa olla testamenttini ja muistoni ihmisille minusta.
Kaikki on hyvin.
Rakkaus on kaikki.
